Minulta loppuivat aaneloset. Skanneriini ei saa mahtumaan A3:sia, ja paperien leikkely pienemmäksi olisi ollut tarpeettoman työlästä. Lisäksi kun vielä tuhlasin arvokasta piirtoaikaa kävelemällä lähikauppaan ostamaan piirtopöydän (joka siis on tietokoneen apuväline), enkä saanut oikein millään toimimaan, lopputulokseksi tuli sitten tällainen pöytälaatikkohelmi.
Nämä molemmat on piirretty vuonna 2003, kun olin vaihto-opiskelijana Miskolcissa, Unkarissa. Pidän molemmista hyvin paljon. Varsinkin tuo ylempi kuva on harvinaisen onnistunut tuollaiseksi spontaanisti rakennetuksi satunnaiskuvaksi.
Nuo välispiikit puolestaan sitten tein uudella piirtopöydälläni. Olen piirtänyt sellaisella ennenkin, joten piirtäminen ei tuottanut suurempia ongelmia, mutta tekstata en vain tuolla vehkeellä osaa, en sitten millään. Joten pyydän anteeksi luokatonta käsialaani. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmänkin tekstiä, mutta lopulta armahdin teitä.
Lupailin jo aikanaan helmi-maaliskuun taitteeseen Katvealueen siirtymistä erikoismoodiin, ja tarkoitukseni on pitää lupaukseni. Mutta vasta viikon päästä, sitä ennen ehdin julkaista vielä yhden normaalisarjakuvan. Silloin alan julkaista täällä ensimmäistä koskaan piirtämääni pitkää sarjakuvaa. Käsikirjoitus on tehty jo vuonna 2001, mutta olen saanut aikaiseksi piirtää sen vasta nyt ihan viime viikkoina. Julkaisen siitä aina yhden sivun joka toinen päivä, joten kaksitoistasivuisena sen ilmestyminen kokonaisuudessaan kestää sitten 24 päivää. Älkää odottako mitään mestariteosta. Odottakaa lähinnä jotain outoa.
Hauskaa maaliskuuta.
Tuo ylempi piirros, siitä tulee mieleeni tavaton irrallisuus. Tarkoitan, että minäkin piirtelen usein, mutta minun piirrustuksillani on lähes aina selkeä kiinnittyminen, syvällä olevat juuret. Ja piirtäessäni tunnistan kuuluvuuteni elämään, sukuun, iän-ikuiseen jatkumoon. Kuvan irrallisuuden tunne saa minut surulliseksi. En tiedä, oletko kokenut sellaista piirtäessäsi, mutta minä koen, kun katselen.
Jaa-a. Minun mielestäni se on selkeästi kriittinen kannanotto globalisaatioon, jossa avaruuden valloitus on kansallistettu, mies on joutunut ylikansallisten hampurilaisketjujen vangiksi oksentamaan epätasa-arvoista hirviöiden johtamaan tehotuotantomaataloutta, ja samalla hänet on ristiinnaulittu syntiemme vuoksi kannattelemaan yksinäistä paikalliskulttuurin piñataa, josta tietenkin saattaa lopulta löytyä mitä vain, mitä kukaan ei voi etukäteen tietää. Sitten se kuitenkin leviää aivan yhtälailla globaaliksi kuin piñatoillekin on jo käynyt. Ja tuo alempi kuva on kannanottoni evoluutiodebattiin, kreationismin puolesta, jossa muistutan että eivät ne lapset mistään siemennesteestä ja munasoluista kasva, vaan kyllä ne vauvat taivaalta Jumalan lahjana tippuvat. Tai haikaran. Ihan sama.
Pointtini tietysti on se, että kuvissa ei ole mitään todellista sisältöä. Ne ovat puhdasta dadaa.
Ja äidin tulkintaan sen verran, etten ole juuri koskaan elämässäni tuntenut yhtä vahvasti kuuluvani mihinkään kuin tein Miskolcissa ollessani, lähinnä siksi että siellä irrallisuuteni oli hyväksyttävämpää kuin ns. “kotimaassa”.
Ai, se alempi. Ajattelin, että vauva on höyhenenkevyt ja se leijailee, mutta ei kuitenkaan karkaa, kun kaikki kuvassa on valoisaa, auvoista, onnellista. Ja tulkintani leijailusta, sekin toi irrallisuuden tunteen, mutta ei kuitenkaan riippumattomuuden tunnetta, koska tulkitsin vauvan olevan äidin saavutettavissa.