Jouduin poistamaan tänne kuukausi sitten lisäämäni facebookin tykkäys-napit, koska ne rikkoivat rss-syötteen toimimisen. Ja niin kivaa kun onkin, että ihmiset tykkäävät ja jakavat juttujani sosiaalisessa mediassa, säännöllisille lukijoilleni – eli vaatimattoman liikennevirtani ydinjoukolle — rss lienee kuitenkin tärkeämpi.

Sarjakuvassani kyse on siis siitä, että tätäkin sarjakuvaa piirtäessä käytin muun muassa kaksi tuntia tutkien erilaisia fontteja jotta saisin sarjakuvaan oikeanlaisen tunnelman. Ja siitä, että hetken ajan harkitsin, että olisin kirjoittanut nuo laatikkotekstit ensin englanniksi ja sitten kääntänyt ne heikkotasoiseksi suomeksi niin että alkukieli näkyisi läpi (koska sellaista suomenkielisten supersankarisarjakuvien teksti useimmiten on). Ja siitä, että tuota ohimennen mainittua Michelangelo-viittausta varten tutkin pari tuntia netistä renessanssitaiteen yleistä naiskuvausta — ja etenkin sitä, että tutkittuani minusta tuntui että minun olisi pitänyt täsmentää lausetta koska nyt se on tarpeettoman yksioikoinen todellisuuteen nähden.

Onnekseni kuitenkin piirsin tämän paikassa, jossa ei ollut nettiyhteyttä, sillä muuten varmaan olisin käyttänyt kymmenen tuntia harjoitellen naislantion piirtämistä — nyt käytin huonosti piirretyn lantion vain irtovitsinä. Ei niin, ettenkö sitten netin ääreen taas päästyäni olisi surffannut muutamaa tuntia netissä tutustuen tämän päivän amerikkalaisen supersankarisarjakuvan visuaaliseen seksismiin, ja lukenut jopa muutamia oppaita kuinka tämä vastenmielinen naiskuva oikeaoppisesti toteutetaan.

Perfektionismini ja kunnianhimoni ovat viime aikoina hidastaneet (tai jopa estäneet) sarjakuvieni syntyä ikävän paljon, mikä on hassua, sillä eiväthän viime aikojen sarjakuvani ole olleet yhtään sen parempia tai huonompia kuin aiemmatkaan. Ja sen yritin tällä sarjakuvallani itsellenikin muistuttaa.

Vaikka eihän täällä nyt kesällä ketään lukijoita tosiaan käy. Ainakaan jos se rss ei toimi.