Mikäli joku ei sitä hahmota, sarjakuvassa siis viitataan Hitchcockin elokuvaklassikkoon Takaikkuna.
Aluksi olin tekemässä tästä selkeämmin tylsyyden kuvausta, joka kertoo ikkunastani avautuvasta ankeasta maisemasta, mutta sitten intouduin valokuvieni mielikuvituksellisen tulkinnan syövereihin ja tein tästä tällaisen häiriintyneen lapsenmielen ylistyslaulun. Kyllä siitä se tylsyys ja ankeus on edelleen luettavissa, jos sarjakuvan tahtoo nähdä puhtaan ironisena, mutta nyt se ei kuitenkaan suoranaisesti itsessään tue tuollaista luentaa. Ennemminkin se on iloinen sarjakuva siitä kuinka pilvissä näkyy hahmoja. Jee.
Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö minulla olisi tylsää kun ei oikein pääse kotoa mihinkään — muuten kuin töihin, johon on pakko mennä, oli jalka kipeä tai ei.
Olen pitkään miettinyt, miten valokuvia voisi käyttää sarjakuvieni osana, ja nyt mielestäni sain sen ihan hyvin toimimaan. Jopa tuo viimeinen kuva, jossa valokuva kohtaa piirrokseni, on ihan hyväksyttävissä. Samalla olen tietysti lopullisesti irtaantunut maailmasta, jossa sarjakuvillani olisi olemassa kunnollisia piirrosoriginaaleja — vaikka edelleen lähes kaiken piirrostyön ihan perinteisesti kynällä ja paperilla teenkin.
Hyvin toimii! Tosin itselleni leijonanpääksi (olettaen että kyse on oikeassa yläkulmassa olevasta kookkaasta kohteesta) näyttäytyy jonkinlaisena kissana, samantyyppisenä kuin Postimies Paten lemmikki. Alempana jänis, selällään levitoiva hevospäinen henkilö ja kaikkein pohjimmaisena… äreä kilpikonna(n pää)? Tai sitten jotain vallan muuta.