Tämänpä kanssa tulikin leikittyä. Jo alun perin olen piirtänyt sarjakuvan viimeisen ruudun kokonaan uusiksi, uudelle paperille, sillä olin alkuperäiseen lopetukseen täydellisen tyytymätön, mutta nyt kun innostuin vielä hetkellisesti värittämään sarjakuvani — puuväreillä — siitä tulikin vielä isompi prosessi. Ja prosessi jossa oli niin paljon heikkoja lenkkejä, että lopputulos on valitettavasti hieman epäonnistunut. Lähinnä koska skanneri ei suostunut täysin skannaamaan osaa heikoista viivoistani, ja jouduin vielä leikkimään kontrastilla niin että osa vahvemmistakin hävisi.
En värittänyt kuitenkaan alkuperäistä sarjakuvaani, vaan väritin tietokoneelta printtaamani A4-kokoisen kopion alkuperäisestä. Tähän meni yllättävän paljon aikaa ja paljon papereita, koska tietokoneeni ei ollut oikein yhteistyöhaluinen. Niinpä saadakseni tehtyä väritysprosessin mahdollisimman low-techinä, minun piti tapella tietokoneen kanssa toista tuntia.
Itse sarjakuva on kaikessa tyhmyydessään ihan hauska, mutta tässä korjatussakin muodossa minua häiritsee alarivin toisen ja kolmannen kuvan välissä oleva lukusuunnan rikkomus. Sillä nythän kaikki lukevat ensin keltaisen tipun sanoman “kukkuun”, ja sitten vasta huomaavat sen tulevan miehen mahasta, jolloin lukijoille ehtii jo tulla kovin ikävä ‘mitä häh’ -olo, joka ei tässä kohdassa ole perusteltua eikä toivottua. Miehen, tai edes hänen sanomansa ‘gaarkh’in pitäisi olla enemmän vasemmalla.
Mutta huokaus. En jaksa olla perfektionisti. Tarina ei täydellistämistä varten kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä.
Mutta kaappikello ja käkikellohan ovat eri asioita…
ei se periydy suoraan, ehkä sen isän resessiiviset geenit oli käkikellon ja äidillä oli ne samat, joten siitä tulikin käkikello.
kolmanneks viimenen kuva on mahtava vaikka lukusuunta muuttuuki.