Anteeksi. Tämä livahti vähän poliittiseksi.
Yksi keskeisistä syistä, miksi aloin piirtelemään tarinaa miehestä ja hänen yksinäisyydestään oli se, etten oikeasti halunnut piirtää sarjakuvaa, joka ottaisi kantaa tämän hetken päivänpolttaviin poliittisiin kysymyksiin. En halunnut piirtää sarjakuvaa turvapaikanhakijoista, tai pakolaisten tulon aiheuttamista lieveilmiöistä (ts. rasistiääliöistä), koska, no, en halunnut. Kuten yleensä, minusta kaikki ovat väärässä ja kaikki ovat idiootteja, minä mukaanlukien, ja äärimmilleen polarisoituneessa ilmapiirissä tämän sanominen ääneen saa lähinnä vain kaikki vihaisiksi. En siis halunnut — ja toisaalta, en myöskään keksinyt mitään fiksua sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu sataan kertaan ja paremmin.
Mutta pahus, niin vain tähän sarjakuvaan lipsahti piikki netin ksenofobisten nurkkausten villejä juorukoneistoja vastaan. Maailma on jotenkin päässyt nyrjähtämään niin, että nykyisin naisten ahdistelu on odotuksenmukaisesti aina turvapaikanhakijoiden tekemää, ja jotenkin kuulostaa siltä, että kantasuomalaismiehet naisia ahdistelemassa olisi ennenkuulumaton ääriharvinainen poikkeus. Se on outoa, koska se tuskin vastaa oikeastaan kenenkään arkikokemusta. Ainakaan ilman massiivista itsepetosta ja kieltämistä.
