Rostandin Cyrano de Bergerac on tietysti surullinen ja traaginen näytelmä, mutta jokin sen romantiikassa on aina vedonnut minuun. Tietysti olen alunperin tutustunut näytelmään jossain Aku Ankan taskukirjassa olleen mukaelman kautta, ja myöhemmin Steve Martinin kirjoittaman Roxannen kautta, joista molemmista oli poistettu alkuperäisnäytelmän traaginen loppuratkaisu — mutta oli tarinassa onnellinen loppu tai ei, jokin tuossa kilpakosijaansa avustavassa miehessä on aina koskettanut. Onko se Cyranon epäitsekkyys rakastettunsa onnen edessä, vai onko se vain samaistuminen tuohon rumaan mieheen (kuten minäkin), jolle on suotu sanan lahja (kuten haluan itselleni valehdella että niin minullekin)? En tiedä. Joka tapauksessa tämä on jo toinen kerta Katvealueen historiassa kun näytelmään viitataan.
Ei minulla muuta.
