Yle on esittänyt viime viikkoina uusintana BBC:n sarjaa Desperate Romantics (Riutuvat romantikot), joka on kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta niin ylenpalttinen annos typerimpiä boheemitaiteilijakliseitä, että siihen on hyvin vaikea suhtautua. Ensimmäisessä jaksossa taidemaalarit muun muassa ihan oikeasti maalasivat alle viikossa kukin vähintään neliömetrin kokoiset viimeistellyt ja hiotut öljyvärimaalaukset — siis ajassa, jossa ensimmäinen maalikerros ehtisi hädintuskin kuivua. Ja tämä vielä ilmaistiin niin, että ennen tätä viikkoa heillä ei ollut yhtään maalausta valmiina esiteltäväksi — koska he olivat viettäneet kaiken aikansa baarissa vetämässä viinaa ja puhumassa väärinymmärretystä neroudestaan. Sarjan antama kuva 1800-luvun taiteilijaelämästä ja Prerafaeliiteista on niin umpityperä, että minun käy oikeasti sääliksi kaikkia, jotka uskovat että siinä on jotain edes etäisesti historiallista. Asiat, jotka oikeasti veivät vuosia, kerrotaankin tapahtuneen parissa viikossa.
Osittain sarjakuvassani on myös kyse siitä, että joka kerta, kun olen kertonut, että yhden Katvealue-sarjakuvan tekemiseen menee 6 – 12 tuntia, ihmiset ovat aina olleet epäuskoisen häkeltyneitä. Mutta kun heille kertoo, että vaikka Uderzolla meni keskimäärin 40 tuntia yhteen Asterix-sivuun — siis aikana jolloin hän vain piirsi, ei kirjoittanut — niin yleensä he osaavat vähän laittaa työn määrää perspektiiviin. Olenkin usein ajatellut, että tämä taiteen tekemisen helppouden illuusio, jota boheemimyytillä ylläpidetään, onkin juuri se peruste, jonka takia kaikenlaisia piraattipuolue-idiootteja syntyy. Jos uskoo, että romaani syntyy viikonlopussa, pikaisesti siinä päihtymystilojen ja jatkuvan irtoseksin välissä, niin viiden vuoden tekijänoikeussuoja kuulostaa ihan realistiselta. Mutta jos tietää, että toisinaan romaaneja kirjoitetaan melko aktiivisesti 15 vuotta, niin viiden vuoden suoja-aika alkaakin kuulostaa vain ja ainoastaan lapselliselta kaikki-mulle-nyt-ja-heti -kitinältä.
Minulla oli lapsena unileluna pieni keltainen nalle, jota pidin aina tyynyni alla nukkumaan mennessä. Nalle oli hyvin pieni, pienempi kuin nykyinen nyrkkini (ja käteni on pienempi kuin keskivertonaisella), mutta tietysti silloin, kun siitä tulee mielikuvitusystävä, se kasvaa kokoa.
Viime viikolla viittasin Pikku prinssiin, tällä viikolla Lassiin ja Leeviin. Jos vielä seuraavaan sarjakuvaani saan livautettua yhden keskeisen viittauksen, niin kohta minulla on teinivuosien suosikkieni pyhä kolminaisuus koossa. Parasta tätä sarjakuvaa tehdessä varmaan olikin se, että usean vuoden jälkeen taas kerran sukelsin Wattersonin nerouden syövereihin, ja muistin kuinka hieno sarjakuva Calvin & Hobbes onkaan.
Hauskaa laskiaista. Jos aloittaisin pääsiäiskalenterin, minun pitäisi piirtää sarjakuva päivässä 40 päivän ajan. Onneksi sellainen ei ole tapana.
Olen vissiin Lassini ja Leevini lukenut, kun tunnistin viittauksen heti ja nautin siitä suuresti. Se toi oman lisänsä pohdintaan.
Ehkä se kertoo jotain omasta suhtautumisestani Lassiin ja Leeviin, että itse asiassa minulla ei tätä piirtäessäni käynyt edes mielessä, että ehkä joku _ei_ tunnistaisi viittausta heti. Mutta niin, onhan sekin tietysti mahdollista, aika todennäköistäkin.
Uskon kuitenkin, että huomattavasti suurempi osa lukijoista tunnisti viittauksen Lassiin ja Leeviin kuin sen, ettö tuo keltainen nalle on aidosti olemassa ja se nukkui Kimmon tyynyn alla vuosikausia, ehkä ainakin siihen saakka, että Kimmo oli 10-vuotias.