Yksi keskeisistä syistä, miksi pidän niin pyöräilystä, on se, että kukaan ei osaa eikä tunne pyöräilijöiden liikennesääntöjä, edes silloin kun sellaiset ovat ylipäätään olemassa. Sen vuoksi pyörällä liikkuminen on yhteispeliä muun liikenteen kanssa. Se on joustamista, neuvottelua, omista oikeuksista luopumista. Se on kaikkea sitä, mitä suomalaisessa liikennekulttuurissa yleisesti tapaa niin valitettavan vähän.
Sarjakuvan osoittama tilannehan ei sinänsä ole mitenkään ongelmallinen. Yleensä sen ratkaisee vihreä auto. Jos auto pysähtyy ennen suojatietä, pyöräilijä menee ensin, mutta jos auto pysähtyy suojatien päälle, pyöräilijä menee viimeisenä. Siis olettaen, että kääntyvän auton kuskilla on silmät auki ja järkeä päässä, koska totta kai sekin on mahdollista, että hän kiilaa eteen. Mutta juuri se on sitä joustamista ja neuvottelua, kun haetaan autoilijoihin katsekontaktia ja yritetään selvittää, kuka menee ensin — liikennesäännöistä riippumatta.
