Näin pitkään käytin yksinkertaista ja luettavuuden maksimointiin tähdännyttä kirjasinta. Mutta kokeiltuani totesin, että tuota kirjettä ei yksinkertaisesti voinut kirjoittaa muuten kuin käsin. Tai siis “käsin” kun sen tietokoneella kuitenkin tein, mutta kuitenkin kynäntapaisella.
Kirjoitin tähän ensin pitkän tekstin, jossa käsittelin sarjakuvani sukupuolirooleja, koska se tuntuu syystä tai toisesta nyt lukijoitani häiritsevän. Mutta toisaalta Tommi (yllätyksekseni) vastasi jo eilen aika hyvin puolestani. Ongelma on kuitenkin siinä, että olen ihan liian syvällä siellä naistutkimuksen suossa vastatakseni. Voisin kirjoittaa 20-sivuisen esseen sarjakuvani naiskuvasta jossa siteeraisin de Beauvoiria, Butleria ja Foucault’a ja kun vauhtiin pääsisin vielä Lacania, Kristevaa ja Irigaraytäkin — mutta en halua. En halua!
Sanon vain tämän: 1) Sarjakuva rakentuu Korvatunturin kliseelle, joka on sukupuolirooleiltaan hyvin konservatiivinen. 2) En ole tällä kertaa halunnut naistutkimuskysymyksiin keskittyä, toisin kuin suurimmassa osassa muista sarjakuvistani. Aivan yhtä lailla aktiivisesti taistelen jatkuvasti sitä vastaan, että joku sarjakuvan päähenkilöistä menisi terapiaan — jo monta käsikirjoitusluonnosta aiheesta on heitetty roskakoriin. 3) Toisinaan maailmassa vain on miespuolisia johtajia ja naispuolisia sihteereitä — on jopa yhteisöjä jotka koostuvat pelkästään miehistä ilman ensimmäistäkään naista. Turha sitä vastaan on taistella koko aikaa, ainakaan tarinassa jonka hahmot ovat ensisijaisesti yksilöitä eivätkä sukupuolensa edustajia. Ja sellaisia nämä minulle tällä kertaa ovat. Eikä kaikki tontut voi olla osastojensa päälliköitä.
Totta kai olen sukupuolirooliasioita miettinyt piirtäessäni, olenhan feminismin kyllästämä. Mutta aivan yhtä tietoisesti olen halunnut sulkea ne pois mielestäni tätä tehdessäni.
