On ihmisiä, jotka pystyvät korkeassa kuumeessakin tekemään melkein mitä hyvänsä, ja onnistuneesti kätkemään flunssan heikentämän tilansa. Ja sitten olen minä, jolle pienikin flunssanpoikanen tuhoaa täydellisesti keskittymiskyvyn ja sitä kautta luovan toiminnan. Puhumattakaan siitä jos tulee isompi flunssa, kuten nyt, jossa lojun päivä toisensa perään sängyllä pystymättä tekemään juuri muuta kuin katsomaan televisiota — ja sitäkin ainoastaan silloin jos se ei vaadi mitään keskittymistä.

Tein siis tällaisen, kun en parempaakaan pystynyt. Yritin kyllä tehdä tästäkin paremman, mutta se ei vain onnistunut. Aikaa tähänkin olen käyttänyt ihan normaalit kahdeksisen tuntia, tosin tällä kertaa poikkeuksellisen tehottomat kahdeksan tuntia. Etenkin värityksen kanssa puuhastelin useampiakin tunteja, mutta jouduin valitsemaan (pääasiallisen) mustavalkoisuuden pienempänä pahana.

Tätä kirjoittaessa tauti on kiusannut minua nyt kuusi päivää, eikä vieläkään osoita juuri laantumisen merkkejä. Sarjakuvani kuva omasta kuumehoureiluistani on sikäli tietysti valheellinen, että tässä kuvattu assosiaatio on ihan tavallista ja tervettä pääni toimintaa, siinä missä kuumehoureissani kaikki tämä ja 60 000 muuta asiaa syöksyisivät päähäni yhtä aikaa enkä pystyisi erottamaan niitä todellisuudesta kuin voimakkaasti keskittymällä. Ja samalla koko ajan kyseenalaistaisin koko todellisuuden olemassaolon.

Käsittääkseni tällainen kuvien repiminen netistä ja niiden käsittely kollaasikäyttöön on laillista. Sen moraalisesta hyväksyttävyydestä voidaan toki aina keskustella. Se valokuva, jossa luen Jane Austenin Mansfield Parkia on kuitenkin itse ottamani, ja siten täysin hyväksyttävissä.