Tämä on ainoa (ainakin toistaiseksi) näillä sivuilla julkaistuista sarjakuvista jonka originaalia en omista. Sarjakuva on piirretty yksityiskohtiaan myöten rakennettuna sisäpiirin vitsinä piirrosajan aikaiselle tyttöystävälleni, ja lahjoitin sittemmin originaalinkin hänelle. Ensimmäisen puolitoista vuotta sarjakuvan pois antamisen jälkeen tuskin kului viikkoakaan, etten olisi jossain välissä miettinyt että haluan sarjakuvani takaisin, mutta kyllä sen menetykseen sitten jo sopeutui. Ei tämä mitenkään parhaita juttujani kuitenkaan ole. Mutta kyllä tämä jokseenkin hyvin toimii ilmankin että tietää niitä sisäpiirin viittauksia joita tämä on täynnä.
Yleisesti ottaen kuitenki vierastan sarjakuvissani sekä sisäpiirin vitsejä että muita viittauksia jotka avautuvat vain hyvin rajatulle yleisölle. Ei niin ettenkö sellaisia viljelisi, mutta niin tehdessäni tunnen kuitenkin aina syyllisyyttä huonosta taiteilijuudestani.
Kyllä se toimi mulle sisäpiirijutuista huolimatta. Ehkä siksi, että Pikku Prinssini sivut ovat kohta jo irti liiasta rakastamisesta…
Särjakua. Hyvä Kimmo. Niin sitä pitää.
Mutta toimii se silti.
Joo. Minulta on syntynyt viime aikoina aika luokatonta tekstiä. Tuo viimeviikkoinen “10 vuotta, 3 puhelinta” on sekin lähinnä vain kokoelma kirjoitusvirheitä. Pyydän anteeksi. Kaisun mainitsema kirjoitusvirhe on kuitenkin nyt tästä tekstistäni korjattu.
Vaikka tyttö ei ainakaan vielä ole virittänyt nauhaa otsalleen (vaikka sellainen hänelle kuulemma erityisen hyvin sopiikin), kirjaa hän yhä rakastaa. Tosin tätä nykyä hän on siirtynyt nautiskelemaan sivuista perinteisempään tapaan. Sarjakuvaa hän rakastaa vähintään yhtä paljon, ellei jopa hieman enemmän. Hän lukee sen seinältään melkein päivittäin ja hymyilee. Siinä on hän, nyt ja silloin.
“Every life is many days, day after day. We walk through ourselves, meeting robbers, ghosts, giants, old men, young men, wives, widows, brothers-in-love. But always meeting ourselves.”
Minä kiitän sinua.