Tämä on tietysti lähtökohdiltaan vihainen ja turhautunut tarina siitä, kuinka suomalainen mielenterveyshuolto on puhtaasti medikalisoitunut, ja ihmisten on lähestulkoon mahdotonta saada mitään muuta apua kuin lääkitystä. Mutta ei se silti tarkoita, etteikö sarjakuvasta voisi silti yrittää tehdä omalla tavallaan ihan kaunista ja lämmintä tarinaa siitä, kuinka rakkauden voi löytää odottamattomistakin paikoista.
Tai jotain.
Tavallaanhan tämä on myös jonkinlainen vastakappale vanhalle sarjakuvalleni Puuhevonen (linkki), tosin ehkä jollain tasolla onnellisemmalla loppuratkaisulla. Tai ehkä tämä sittenkin on tällainen Terry Gilliamin elokuvista ammentava sarjakuva, jossa onnellisuuden voi löytää ainoastaan hulluksi tulemisen kautta.
