Lupasin itselleni, että nyt vihdoin heittäisin itseäni viime aikoina haitanneilla perfektionismilla ja kunnianhimolla vesilintua — ja toivon pystyväni pitämään lupaukseni, jotta saan jotain oikeasti aikaiseksi.
Oikeasti minä tarvitsisin elämääni jonkin ihmisen, joka potkisi minua toistuvasti piirtopöydän ja kirjoitusvälineiden ääreen. “Kimmo, nyt lopetat sen naapureiden rääkkäämisen kitaralla/pianolla/rumalla lauluäänelläsi, ja alat tehdä sarjakuvaa!” “Kimmo, nyt lopetat sen kaiken maailman elokuvafestivaaleilla ramppaamisen ja rupeat piirtämään sarjakuvaa!” “Kimmo, sinä minnekään töihin mene, sinä piirrät nyt sarjakuvan!” “Kimmo, nyt sinä lopetat tuon vatsaflunssan ja alat piirtää, perhana!”
Tai jotain.
Olen poikkeuksellisen tyytyväinen tämänkertaisen sarjakuvani tekstaukseen. Puhun siis tekstin ulkonäöstä, en sen sisällöstä. Jaksoin kerrankin paneutua siihen, enkä vain tuhertanut kirjaimia nopeasti alle varttituntiin.
Ja hei, katselin tuossa edellistä sarjakuvaani, ja huomasin että sen piirrokset olivat jääneet aika suuriksi. Eli kaikki te lukijani, joilla on alle 21-tuumainen näyttö, kertokaa jos kuvani ovat liian suuria. Haluaisin kuitenkin että yksi piirustus teksteineen mahtuisi kokonaisena ruudulle, ainakin tietokoneella luettuna (ja miksei niillä isommilla sormitusvehkeilläkin).
Ihan mieletön. Lähtee heti jakeluun.
PS. Tämähän on siis elämäntarinani sarjakuvaistettuna. Enpä olisi itse pystynyt parempaan.
Samaa mieltä Päivin kanssa! Kun Kimmo joskus julkaisee sarjakuva-albumin “Kimmon parhaimmat”, tämä on yksi siihen albumiin kuuluvista.