En ihan ymmärrä tätä homojen avioliittojen vastustusta. Yhteiskunnassa, jossa avioliitolla ei oikein ole enää mitään merkitystä, ja yhä harvemmat ja harvemmat viitsivät mennä naimisiin, eikö avioliiton pyhyyden nimeen vannovien arvokonservatiivien pitäisi olla vain iloisia, että ylipäätään joku haluaa vielä naimisiin mennä.
Yksi vuosien varrella useiten toistamistani ajatuksista on aina ollut, että eivät väärässä olevat idiootit haittaa minua — vaan ne idiootit, jotka ovat kanssani samaa mieltä. Koska vastustan turkistarhausta, mikään ei ärsytä minua enemmän kuin 1990-luvun kettutytöt. Koska haluaisin, että miesten kokemasta syrjinnästä ja kulttuurisesta miesvihasta käytäisiin enemmän keskustelua, kukaan ei ärsytä minua yhtä paljon kuin Henry Laasanen (tai oikeastaan kuka tahansa “miesten oikeuksien” nimissä julkisuudessa tai nettilehtien kommenteissa mölyävä ihminen).
Siitä tämä sarjakuvani kertoo. Koen sympatiaa jokaista tasa-arvoisen avioliiton vastustajaa kohtaan, joka yrittää saada edes jollain tasolla älyllisen ja asiallisen keskusteluavauksensa julkisuuteen, mutta jonka viesti hukkuu itsensa kanssa samaa mieltä olevien hyppiessä vapaaehtoisina olkiukkoina vastustajien liekkeihin. “Hei, minulla on argumentti joka on helppo ampua alas! Haluan huutaa sen kaikille!”
Mutta kyllä kaikista huonoimpia, tässä parodiaksi asti vääristeltyjä homoavioliittojen vastustajien argumentteja voi siis käyttää tasa-arvoisen avioliittolainsäädännön puolestakin. Sitähän tässä tein. Joten olkaa hyvä, homojen avio-oikeuden vastustajat, nämä ne vasta onkin helppo kumota väärinä. Tein teille helposti voitettavan, fiktiivisen viholliskuvan.
Tämän sarjakuvan ajan idiootit ovatkin meidän puolellamme. Saa kiittää.
