Sivuilleni tuli eilen 37 kävijää joltain suomalaisten käsityöharrastajien keskustelualueelta, jonka ansiosta sivuni tekivät melkoisen roiman kävijäennätyksen. Kiitos kuulunee Raikulle, joka ansiokkaasti ja ilahduttavasti oli eilen urakoinut minulle lisäksi vieläpä useita kymmeniä kommentteja. Kiitos hänelle myös niistä, ne saivat minut oikeasti iloiseksi.
Mutta toisaalta tämä käsityöharrastajien ryntäys pakottaa minut miettimään, onkohan kohderyhmääni sittenkään mietitty loppuun asti. Pitäisikö minun alkaa kirjoittamaan enemmän käsityöaiheisia sarjakuvia? Vai pitäisikö minun luopua tussista ja vesiväreistä ja toteuttaa tästä lähin sarjakuvani ristipistotöinä?
En tiedä. Mutta jätän ajatukset hautumaan korvani taakse.
Aijaa, sieltäkö on joku käynytkin? Eräällä keskustelufoorumilla oli juttua siitä, miten kouluissa jotkut käsityöopettajat omavaltaisesti opettavat vain yhden tyylin neuloa silmukoita. Jos oppilas onkin joskus aiemmin jo oppinut mummoltaan tai joltain muulta jonkin toisen tavan, sen sanotaan olevan väärä ja käsketään korjata. Tämän jälkeen oppilaan neulomukset etenevät heti hitaammin ja huonommin. Pitää poisoppia jotakin ja motivaatio on varmaan nollissa.
Pistin tuohon keskusteluun linkin siihen Elias koulussa -sarjakuvaan (tai mikä sen nimi nyt olikaan) ja sanoin, että vähän samasta asiasta tuo sarjakuva.
Tuskin siis kannattaa hätääntyä ja ruveta muokkaamaan sarjakuviaan käsityöaiheisiksi. Luulen, ehkä naiivisti, että myös käsityön harrastajilla on muukin elämä ja käsityöhön liittymättömiä persoonallisia piirteitä, ja jos ko. sarjakuvan katsoneista joku palaa joskus lukemaan täältä jotain muutakin, hän kenties on kiinnostunut sarjakuvistasi ihan muista syistä.
Eipä sillä, joulu on käsitöiden kulta-aikaa. Ehkä sun kannattaa itsekin opetella neulomaan vaikka huivi. Siitä saa hyvän lahjan äidille. (Muille naispuolisille ei kannata tyrkyttää, äiti on ainut joka oikeasti arvostaa solmuista ja muodotonta vaatekappaletta, jonka poika on omin pikku kätösin tehnyt.)
Taas oli hyvä joulukalenterin luukku. Turhaa krääsää kerääntyy nykyään ihan liikaa ja lasten krääsä on turhinta, koska lapsilla on aikuisia parempi kyky viihdyttää itseään, jos niitä ei opeteta siitä pois. Et sillai. Minun lapseni tulevat kasvamaan askeettisen hengellisyyden keskellä.
Liiallinen leluaskeettisuuskaan ei taida olla paikallaan. Siivouksen kannalta on parempi, että huoneen nurkassa on lelulaatikko, kuin että pihalta kulkeutuisivat kivet, kävyt, oksat ja naavat siälle. Niistä lähtee roskaa, ja ne sopivat paremmin ulkoleikkeihin.
Kyllähän hirveän tärkeitä kiviä ja oksia joskus kulkeutuu sisälle, ja joskus jopa tyynyn alle asti, muuten ei voi nukkua, vaikka lattialle rojautettava lelulaatikkokin onkin. Lelujen ei pidä kuitenkaan olla liian hienoja, joita pitää varoa, ei liian “valmiita”, esim. puhuvia tai käveleviä, vaan niiden on oltava kestäviä ja mielikuvitukselle tilaa antavia.
Keltainen kuorma-auto nimittäin voi muuttua pahaksi siskopuoleksi, joka “kävelee” koriosa ylhäällä ja syö koriinsa pikkuautoja, velipuoliaan, jotka tietysti myös kävelevät pystyssä ja juoksevat karkuun kuorma-auto-siskopuoltaan. Hyvät lelut voivat toimia missä tarkoituksessa tahansa.
Hei taas hyvän oivalluksen ystävät!
Tämäkin luukku oli jälleen yliveto. Oivaltava tyyppi tämä ajattelija. Ajattelee piirtämällä, itse funteeraan kirjoittamalla.