Minun sarjakuvissani käyttämäni kieli on sitä samaa pohjoissuomalaista yleispuhekieltä mitä itsekin puhun. Aina välillä siellä pilkahtaa jäänteitä kainuulaisesta lapsuudestani, kuten se, että käytän lähes poikkeuksetta pronominia “minä”. Puhekieli on sarjakuvassa sikäli parempi, että se useimmiten vaatii vähemmän tilaa. “Sen kissa näki ne” on kuplaan sijoitettaessa merkittävästi lyhyempi kuin “Hänen kissansa näki heidät”.
Ongelma on kuitenkin siinä, että tekstiä kirjoitettaessa tahtoo helposti lipsahtaa kirjakielen puolelle. Sitten joutuu käymään tekstiä läpi, ja korjaamaan kaikkia “Me olemme” muotoja puhekieliseen passiiviin. Ja monesti ne unohtuu tehdä. Tarvitsisin kielenhuoltajan, joka pitäisi käyttämäni rekisterin yhdenmukaisena.
Tai en tiedä. Toisaalta reaalimaailmassakin ihmisten kieli heittelehtii useampien murteiden ja yleispuhekielen ja kirjakielen välillä, joskus jopa yhden ja saman lauseen sisällä. Kirjoitetussa tekstissä joutuu joka tapauksessa painimaan sen kanssa, että ei voi käyttää sanapainoja ja rytmityksiä, joten joskus on pakko käyttää kirjakielen tehokeinoja viestin välittämiseen.
Lisäksi “Minä meen/tuun/oon/paan” näyttää paperilla vain väärältä, joten tämä osa puhekielestä jää joka tapauksessa käyttämättä.
Mutta sanonpa vain, että tällaisiakin mietin näitä sarjakuvia piirtäessäni.
Seitsemäs päivä joulukuuta ei ole mikään sen erityisempi päivä. Mutta hyvää joulukuun seitsemättä päivää.
