Eräs ystäväni kerran valitti sitä, että vaikka kuinka olenkin naistutkimusta opiskellut, niin silti sarjakuvieni kaikki hahmot ovat miehiä. Ei kuulemma auttanut, vaikka satunnaisella fallossymbolimiehellä on tyttöystävä, joka on sarjakuvissa paljon aktiivisempi kuin poikaystävänsä, sillä sarjakuvan ydin ja keskeinen hahmo, siis se, joka muuttuu fallossymboliksi, on kuitenkin mies. Kritiikki oli ihan aiheellista ja myönsinkin sen silloin, ja ryhdyin korjaamaan tilannetta. Se, että minun on ymmärrettävistä syistä helpompi samaistua mieshahmoihin (ja minun on hyväksyttävämpää nauraa miehille), on kuitenkin vain huono tekosyy.

Tuli vain mieleeni, kun tämä nyt on fallossymbolipariskunnan toinen esiintyminen. Itse asiassa tämän sarjakuvan piirtäessäni (syksy 2005) olin jo pitkään piirtänyt hahmoja tietoisesti naisiksi, myös tilanteissa joissa hahmon sukupuolella ei ole ollut mitään väliä. Mutta aina välillä se unohtuu edelleen. Ja onhan tämänkin tarinan pappi mies.

Itse sarjakuvasta sen verran, että tätä piirtäessäni jumituin toiseksi viimeiseen kuvaan kahdeksi kuukaudeksi — siis niin, että viimeinen kuva oli jo valmis ja piirrettynä, kuten koko muukin sarjakuva, mutten keksinyt mitään tapaa linkittää muuta sarjakuvaa lopetukseen. Mutta eipä sitä tuosta huomaa. Myös alarivin ensimmäinen kuva tuotti vaikeuksia, jonka puolestaan kyllä huomaa. Sitä katsellessaan voin iloisena todeta, että on kolmessa vuodessa jotain kehitystä tapahtunut piirrostaidossanikin.

Niin. Ja valopöytä on valmis, joten tämä on nyt sitten väritetty sen kanssa. Harjoitteluahan tämä minun vesivärien käyttö edelleen on, joten pyydän ylenpalttista  sottaisuutta anteeksi. Pidän kuitenkin itse niin paljon vesiväreistä, ja osittain tästä sottaisuudestakin, että tulen jatkamaan tällä linjalla. Vaikka toki vielä varmasti muitakin juttuja kokeilen.