Vietin siis heinäkuun loppupuoliskon isovanhempieni seurassa, vähän katsomassa heidän peräänsä, että he saisivat vielä pari viikkoa jatkoaikaa kotona asumiseensa. Ne olivat raskaat kaksi ja puoli viikkoa, mutta oli kuitenkin itsestään selvä, että niistä jonkinlaisen sarjakuvan piirtäisin. Ongelma oli vain siinä, että minkälaisen.
Pyörittelin aihetta päässäni koko siellä viettämäni ajan, ja vielä nyt pari viikkoa sen jälkeenkin, erilaisia lähestymistapoja kokeillen. Yritin parhaani mukaan tehdä sarjakuvan, joka olisi yhtä aikaa mahdollisimman kepeä, hennosti surumielinen, ja rehellinen ja aito, muttei kuitenkaan loukkaava isovanhempiani kohtaan. Ainoa keino, millä sain aiheen millään tavoin toimimaan, oli kirjoittaa siitä tällainen pitkä, sisäisesti toisteinen sarjakuva.
Sarjakuvamummoni ei millään tavoin muistuta oikeaa mummoani ulkonäöltään. Yritin luonnostella tyyliini sopivaa mummonkuvaa toista tuntia, enkä saanut hahmoa toimimaan mitenkään. Otin sitten vain ja piirsin jonkinlaisen geneerisen mummon, joka olisi tunnistettavaksi omaksi mummokseni lähinnä varsinaisen hahmon ulkopuolisten tunnisteiden kautta. Sarjakuvani papassa puolestaan on edes jotain hämärästi tunnistettavan kaltaista. Edes sillä samalla tavoin kuin itse olen tunnistettavissa.
Kiitos, Kimmo! Surumielinen ikävä on meillä kaikilla. Kauniisti kerrot siitä!
kaunis sarjakuva ja hieno lähestysmistapa. Arvostan!
Heips! Luin pitkästä aikaa katvealueen ja tiedän tunteesi. Mie olen ollut hoitamassa dementoituneita vanhuksia vanhainkodissa, niin se omaisten suru oli sielläkin se joka kosketti minua eniten. ja nytkin kun luin sarjakuvaasi niin saman surun pystyin taas aistimaan. ajattele se niin perin ettei se vanhus joka on dementoitunut, niin sille se tila on helpotus!
Kiitän kauniista sanoistanne. Mukava kuulla, että sarjakuvani on onnistunut ihmisiä koskettamaan, sekä sukulaisiani että muita lukijoita. En siis ole tunteineni yksin.