Piirsin tämän sarjakuvan jo viikko sitten, ja kirjoitin siihen viitisen päivää sitten jo tekstitkin, mutta jostain syystä tekstauspäivänä kaikki luovuuteni oli täysin hukassa, ja tuotin lukukelvotonta sontaa. Onneksi itsekriittisyyteni kuitenkin jonkintasoisesti toimi, ja jätin sarjakuvan vielä hautumaan pariksi päiväksi kunnes onnistuisin kirjoittamaan siihen tekstit joissa olisi muutakin kuin myötähäpeän tuottama ilo.
Olen todella pahoillani siitä, etten ole onnistunut päivittämään sivua tämän tiheämmin kuluneen kuukauden aikana, ja teen kaikkeni että tahtini tulisi taas tiivistymään, mutta kummasti päivät vain lentävät, ja aikaa on vaikea löytää tarpeeksi. Ja vielä kun lisäksi joudun taas tekemään nämä sarjakuvani valmiiksi Ubuntulla ja Gimpillä, niin sarjakuvien viimeistelyvaihe on yhtä tuskaa ja minun on vaikeaa motivoida itseäni. Kirjoittakaa kommenttikenttään paljon viestejä, joissa kerrotte sarjakuvieni olevan päivienne ilo ja elämänne tarkoitus, niin ehkä sitten innostun taas näitä tekemään — kaikesta vaikeudesta huolimatta.
Kun aloitin tämän sarjakuvan piirtämisen, huomasin, etten osaa lainkaan piirtää koiria, joten harjoittelin ensin yhden illan vain koirien piirtämistä. Nyt se jo ainakin vähän onnistuu. Sillä kyllähän nuo koiriksi tunnistaa, vaikkeivat ne edes sano ‘hau’.
Seuraava sarjakuva toivottavasti jo ensi viikolla. Teen kaikkeni. Vaikka huomenna lähdenkin pariksi päiväksi Barcelonaan.
Katvealue on tietysti päivieni ilo ja elämäni tarkoitus, mutta ihan ymmärrettävää jos elämä, varsinkin Laroque-des-Albèresissa (tai Barcelonassa) onkin, hetkellisesti, tärkeämpää. Ei siis haittaa vaikka päivitystahti hidastuisikin, jos se on merkki siitä että siellä jossain on muuta mielekästä tekemistä.
Päivien ilo ja elämän tarkoitus.
Hukkaamistaipumuksestasikin voisit tehdä suomalaiskansallisen hyveen. Kerro, että se on äidiltä peritty sukuhyve, jonka ansioista pystyt aina keskittyä siihen, mitä ajattelet, ja sukea ulkopuolelle sen, mitä teet.
Hihittelin ääneen, koska koen aivan samaa aina ulkomailla ollessani. Ihmiset kyselee asioita joihin en osaa vastata, ja sitten vaan latetelen suustani jotain ja toivon että se riittää.