Vihdoin Kimmo on alkanut ottaa sarjakuvapiirtämisen vakavasti. Ei enää mitään taantumuksellista esittävää taidetta, ei enää mitään teeskennellyn älyllisiä vitsejä, vaan aito, todellinen, yksinkertaisimmilleen riisuttu todellinen sarjakuva. Tämä sarjakuva on kaiken sarjakuvataiteen pohja, se josta kaikki ponnistaa, se jonka pohjalle kaikki sarjakuva tulee rakentumaan. Tämä sarjakuva puhdistaa sarjakuvataiteesta pois kaiken saastan ja vapauttaa ihmiskunnan luovan potentiaalin suuntaamaan kohti suurta ykseyttä, harmoniaa ja täydellisyyttä. Tämä sarjakuva on nerokas tutkielma maailmankaikkeuden suurimmista peruskysymyksistä, tämä sarjakuva on yhtä aikaa kaikki ja ei-mitään ja ei-minkään kaikki ja kaiken ei-mikään ja kaiken kaikki ja ei-minkään ei-mikään. Tämä sarjakuva on yhtä aikaa kysymys ja vastaus ja iso kirjain ja viimeinen välimerkki. Tämä sarjakuva on pilkku, tämä sarjakuva on piste, puolipiste, kaksoismerkki; tämä sarjakuva on kysymysmerkin kaari ja tämä sarjakuva on huutomerkin pisteen keskiosa. Tämä sarjakuva nostattaa lukijansa pohtimaan eksistentialismin syvimpiä peruskysymyksiä, tätä lukiessa saa vilauksen korkeimmasta paratiisista ja vaistonvaraisen aistimuksen syvimmästä helvetistä, ja se yhdistää ne kokemukset heltiisiksi tai paravetiksi, ja teoksen formalistisen ekspressiivinen konfliktinen harmonia solmii kaikessa ristiriidattomuudessaan kaiken mitä on, ja kaiken mitä ei-vielä-ole, alkuräjähdyksen kaltaiseksi yhtäaikaiseksi tyhjyyden ja täyteyden tilaksi, kuin äidin kohduksi, jossa munasolun kohdannut siittiö on vielä täynnä puhdasta, korruptoitumatonta potentiaalia ilman että minkäänlainen, edes viitteellinen aktualisoituminen on päässyt yhtään saastuttamaan sen neitseellistä, synnitöntä tilaa.
Tai sitten Kimmo on muuttamassa, ja hän ajatteli tehdä sarjakuvan, jonka piirtämiseen menisi vähän tavanomaista vähemmän aikaa.
Voi ne molemmat tietysti nekin olla totta.
No nyt oli pitkästä aikaa hyvä sarjakuva.